Nenäpäivä

Mikko Rimmisen kolmas romaani Nenäpäivä on vuonna 2010 ilmestynyt Finlandia-palkittu teos. Nenäpäivä käsittelee yksinäisyyttä, ja sen päähenkilönä on keski-ikäinen Irma, joka kaipaa sosiaalisutta ja ihmisiä ympärilleen. Tämän vuoksi  hän alkaa kiertelemään ihmisten ovilla Hakaniemessä ja Keravalla peitetarinanaan taloustutkimuksen kyselytutkija. Irma kiintyy ja jopa ystävystyy moniin "asiakkaisiinsa", ja hän alkaakin vierailmaan heidän luonaan useasti.  Irma tietää tekevänsä väärin huijatessaan viattomia ihmisiä, mutta pikku hiljaa totuuden kertominen tulee yhä mahdottomammaksi. Osa Irman "asiakkaista" alkaa epäillä hänen käyntiensä motiiveja ja lopulta kaikki kärjistyy Keravalla ilmestyneeseen lehtiartikkeliin "Keravalla liikkuu valekyselijä". Irma hätääntyy artikkelista, sillä hän ei halua uusien ystäviensä tajuavan tulleensa huijatuiksi. 

Romaanin tapahtumat sijoittuvat nyky-ajan Helsinkiin ja Keravaan. Monet paikat, joissa Irma  liikkuu ovat tunnistettavissa vielä nykypäivänäkin. Tunnistettava miljöö tuo lukijan lähemmäs kirjaa ja tarina tuntuu realistisemmalta. Helsinkiä tai Keravaa vähääkään tunteva henkilö pysyy helposti perässä Irman liikkeissä, mutta välillä kuvailua on tuskastuttavan pitkästi. Yksi lause voi olla jopa sivun pituinen, jossa virkkeet ovat vain pilkulla erotettu toisistaan. Vuorosanoja on vain harvakseltaan, ja kirjan juonessa pysyy mukana vaikka pitkät miljöö- tai tunnekuvaukset ohittaisi kokonaan. Kirjassa on myös tyypillistä se, että kahden eri henkilön keskustelua kuvataan  vain yhdessä lauseessa, jolloin lukijan on osattava hieman lukea rivien välistä ja oltava hyvin perillä siitä, ketkä dialogissa keskustelevat. Tästä on hyvänä esimerkkinä Irman ja hänen "asiakkaansa" Irjan puhelinkeskustelu (s. 275):

"Haloo, Haloo, Haloo onko Irma, Minä täällä, Irja täällä hei, Hei Irja, Soitin vain, Anteeksi nyt kun en kuullut meni ratikka ohi, Niin soitin vain että kiitos kun silloin viimeksi, Niin...."

Lukuunottamatta pitkiä lauseita kirjan kieli on helppolukuista ja nopeaa. Irman ajatuksia kuvataan välillä hyvin tarkasti, ja tämä tuntuu ainakin minusta hieman ahdistavalta. Irma on hyvin poissaoleva, outo ja jossain mielessä jopa hieman sairas ihminen, ja jatkuva hänen ajatuksiensa sisällä liikkuminen tekee kirjasta rankkaa luettavaa. Joissakin kohdissa helpoimmalta vaihtoehdolta tuntuu hypätä ahdistavat ajatukset yli ja jatkaa lukemista taas juonen etenemisen kohdalta.

Ennen kirjan lukemista luin muutaman  siitä kirjoitetun arvostelun, joissa kerrotiin kirjassa käytettävästä runsaasta huumorista. Romaanissa kuitenkin käytetään huumoria hieman niukasti, mihin olin hieman pettynyt. Kirjassa oli vain muutama kohta, joiden lukeminen sai nauramaan ääneen.  Yksi tälläinen oli kohtaus, kun Irma sai kuulla erään "asiakkaansa" lapsen nimen olevan Sini-Virve (s. 30):

"Istuuduin ja tunsin yhtäkkiä jotain kummaa hilpeyttä noiden itsevarmojen otusten hyvänsuopaisuudesta ja meinasin jo kysyä, että oliko lapsen nimiyhdistelmän taustalla jotain sukupainostusta, kun oli mahdoton uskoa ettö kumpikaan niistä oli sydämestään halunnut pahentaa lastaan nimellä, joka toi mieleen sekä siivous- että kalastusvälineen. Pidin onneksi suuni."

Valitsin Rimmisen Nenäpäivän luettavaksi sen vuoksi, että se vaikutti täysin erilaiselta kuin aikaisemmat lukemani romaanit. Päähenkilöitä on vain yksi, ja juonen etenemisen sijaan keskitytään asioiden kuvaamiseen ja Irman ajatusmaailmaan. Romaanin voi lukea läpi "toisesta korvasta sisään, ja toisesta ulos" -tyylillä, mutta jotta kirja herättäisi ajatuksia ja sen lukeminen toisi elämyksen, vaaditaan lukijalta elämänkokemusta, omia mielipiteitä ja kykyä asetttua toisen asemaan. 

Romaani herätti minussa kaksi  ydinajatusta. Ensiksikin sympatiani olivat alusta alkaen täysin Irman puolella, ja en osannut kuvitella häntä huijarina, vaan yksinkertaisesti sosiaalisia kontakteja hakevana ihmisenä. Toisaalta jossain vaiheessa lukemista mietin, miten ajatukseni Irman tempauksista muuttuisivat, jos ne tapahtuisivat oikeassa elämässä. Tilanne on ristiriitainen.

Toiseksi tämänlainen kuvaus antoi täysin uuden näkökulman yksinäisyydestä, mutta samalla sai jälleen ajattelemaan, kuinka suuri ongelma se oikeassa elämässä on. Yksinäisyyttä ei voi tarkastella vain surullisten itsemurhatulosten pohjalta, vaan ihmiset saattavat oikeasti tehdä outoja asioita luodakseen kontakteja. Nykypäivän suorituspainoitteisuus, stressi ja kiire tulee jättää välillä sivuun ja olla onnellinen niistä pienistä asioista, mitä itsellä on. Vaikka en pitänyt kirjasta kovinkaan paljoa, eikä se saanut minussa heräämään ajatusta, että pelastan samalla koko maailman kaikki yksinäiset ihmiset, se sai pysähtymään ja ajattelemaan. Ensi kerralla kun vieras ja yksinäisen näköinen ihminen tulee juttelemaan, voisin kuuro-mykkä-sokea-esityksen sijaan vaihtaa muutaman sanan.  

METAMORPHOSES

Sekä Metamorphoes että Rakastamisen taito ovat antiikin aikana eläneen Publius Ovidius Nason, tunnetummin Ovidiuksen teoksia. Antiikin aika tarkoitti Kreikan ja Rooman poliittista ja sotilaalllista valtakautta vuosina  800 eea.-500 jaa. Antiikin aika on tärkeä osa länsimaista kulttuuria, koska sen kehitys katsotaan alkaneen juuri tuona aikakautena. Sieltä ovat peräisin muum muassa latinalaiset aakkoset, jotka ovat yhä muokattuina käytössä monissa länsimaissa, kuten Suomessa.
         Antiikin ajan kirjallisuus on jaettu osiin monin eri tavoin, mutta tunnetuin näistä jaoista lienee jako arkaainiseen-, klassiseen- ja hellenistiseen kauteen. Arkaainesen kauden aikana kirjallisuus sai alkunsa, ja klassisen kauden aikana kirjallisuus muotoutui varsinaiseen muotoonsa. Hellenistisen kauden aikana muodostui kirjallisuuskrittiikki. Antiikin ajan kirjallisuudessa erotellaan selvästi antiikin Rooman ja antiikin Kreikan kirjallisuus. Puhutaankin, että antiikin Kreikan kirjallisuus loi pohjan antiikin Rooman kirjallisuudelle. Suurin osa antiikin kirjallisuudesta on kuitenkin valitettavasti kadonnut, syynä näihin ovat hauras materiaali ja pelkkä suullinen kirjallisuus. Antiikin kirjallisuuden alkuvaihetta kuvaakin vahva suullinen perinne. Monet tarinat kulkivat isältä pojalle -tyylillä ja kansantarinoina, eikä niistä ole enää myöhemmin mitään jäljellä.
           Roomalainen runoilija Ovidius (43 eKr.-17jKr.) kirjoittu teoksensa Rakastamisen taito lyhyiden avoliittojensa pohjalta. Teos herätti paheksuntaa ylemmissä virkaelimissä. Keisari Augustus halusi palauttaa vanhan ajan avioliittohyveet, mutta teos soti tätä vastaan. Muut ajan runoilija pyrkivät tukemaan Augustusta pyrkimyksissään teoksillaan, mutta Ovidiuksen vastastustus ajoi hänet silmätikuksi. Kirja sai kuitenkin kannatusta kansalaisten keskuudessa. Ovidius huomasi kuitenkin, että hän sai myös paljon vihamiehiä, ja päätti muuttaa tyyliään ja rupesi kapinamielisen runouden sijaan kirjoittaa valtion parasta. Näin hän alkoi työstää suurinta teostaan Muodonmuutoksia, eli Metamorphoses. Kun Metamorphoses oli vielä viimeistelemättä, ajoi Keisari Augustus hänet maanpakoon Tomis-nimiseen kaupunkiin. Väitetään, että kun runoilija kuuli maanpaostaan Ovidius poltti viimeistelemättömän kokoelmansa. Käsikirjoitus oli kuitenkin säilynyt.      
               Ovidiuksen tunnetuimmat teokset liittyvät rakkauteen, mutta Muodonmuutoksia -teoksessa  käsitellään konkreettisten muodonmuutoksien lisäksi yhteiskunnallisia asioita. Ovidius lisäksi kirjoittaa maanpaostaan kokelmissa Tristia ja Epistulae ex Ponto. Hän esittää jopa Augustukselle  puolustuspuheen;
"Koskapa turmani syitä on kaksikin, laulu ja erhe,
vuoksi sen toisen syyn pakko on vaieta mun:
jälleen raastaa auki en saa sinun haavojas, Caesar,
sillä jo liikaa tuo yksikin loukkaus on"
Toki täytyy muistaa, että runot ovat kirjoitettu alun perin latinaksi, joten suomenkielinen tulkinta on kokonaan suomentajan käsissä.
             Muodonmuutoksia teos on kirjoitettu käyttäen heksametri-,eli kuusimittaa, joka on yksi antiikin aikana käytetty runomitta. Vakioloppu, eli spondee tai trokee tuo heksametriin sen rytmin, kuten esimerkiksi eräässä säkeessä; 

"Kaaoksen lopettaa jumaluus, paremman ajan luonto.
Taivaan, maat, meret toisistaan erottaa erillensä,
taivaan kirkkauden, alailmojen sankat usvat."
         Suosituin kertomus Metamorphoses teoksesta on luultavasti keromus Dafne-nymfistä, joka Apollonin takaa-ajamana muuttui laakeripuuksi. Tätä osaa on sovellettu muun muassa moniin maalauksiin. Myös Eino Leino on laittanut "Sininen risti" -halkavirren loppuratkaisuun muunnoksen Dafne-tarusta. Tässä kohtaus Kuinka Dafnesta tuli laakeripuu? :

 "Voimat heikkenivät, jopa kalpeni tytt ja huusi
niin paon hellittäin: "Oi aukene, Maa, heti taikka 
muuta jo muotoni, koska se niin mua loukata sallii!"

Ja tässä kappale Eino Leinon teoksesta Sininen risti:

"Kuuli Herra heljän huudon,
antoi merkin, muutti immen,
siniseksi ristinpuuksi
korpehen kohisevahan,
veden kahden kaltahalle,
miehen syyllisyyden syleillä,
katuvaisen kaulaella."
Eino Leinon teoksesta näkyy siis selvästi vaikutteiden ottaminen Ovidiuksen teoksesta. Tämäkin tuo lisätodistetta sille väitteelle, että antiikin aika on ollut merkittävä, sillä moni kulttuuri juontaa juurensa antiikin ajalta.
           Antiikin kirjallisuudessa näkyi hiottu sommittelu, ja tarkasti määriteltyä muotoa arvostettiin. Runousopin vaatimuksena oli, että se kuvasi todellisuutta mahdollisemman selkeästi ja kirkkaasti.  Antiikin aikana vaikuttivat myös toisenlaiset tyyli-ihanteet, kuten esimerkiksi Raamatun vertauskuvallisuus. Arvostettiin metaforisuutta, symbolisuutta ja allegorisuutta, eli vertauskuvallisuutta. Viehtymys arvoitukselliseen ja monoselitteiseen ilmaisuun levisi koko länsimaiseen kulttuuriin.
           Ovidiuksen teos Metamorphoses sopii oikeastaan täydellisesti tähän muottiin. Se kuvasi todellisia asioita, kuten maanpakoa ja siitä syntyneitä tunteita. Myös vertauskuvallisuus tulee esille teoksessa. Raamatun ihannointi näkyy selvästi siinä, että siitä on otettu suoria vaikutteita teokseen. Metamorfoosien vedenpaisumus on suoraan verrattavissa Raamatun kertomukseen. Teksteissä näkyi mysö vertauskuvallisuus. Esimerkiksi tarina laakeripuusta ei välttämättä tarkoita kirjaimellisesti laakeripuuta, vaan se voi symboloida jotain paljon suurempaa, kuten sielun siirtymistä toiseen hahmoon.