Nenäpäivä

Mikko Rimmisen kolmas romaani Nenäpäivä on vuonna 2010 ilmestynyt Finlandia-palkittu teos. Nenäpäivä käsittelee yksinäisyyttä, ja sen päähenkilönä on keski-ikäinen Irma, joka kaipaa sosiaalisutta ja ihmisiä ympärilleen. Tämän vuoksi  hän alkaa kiertelemään ihmisten ovilla Hakaniemessä ja Keravalla peitetarinanaan taloustutkimuksen kyselytutkija. Irma kiintyy ja jopa ystävystyy moniin "asiakkaisiinsa", ja hän alkaakin vierailmaan heidän luonaan useasti.  Irma tietää tekevänsä väärin huijatessaan viattomia ihmisiä, mutta pikku hiljaa totuuden kertominen tulee yhä mahdottomammaksi. Osa Irman "asiakkaista" alkaa epäillä hänen käyntiensä motiiveja ja lopulta kaikki kärjistyy Keravalla ilmestyneeseen lehtiartikkeliin "Keravalla liikkuu valekyselijä". Irma hätääntyy artikkelista, sillä hän ei halua uusien ystäviensä tajuavan tulleensa huijatuiksi. 

Romaanin tapahtumat sijoittuvat nyky-ajan Helsinkiin ja Keravaan. Monet paikat, joissa Irma  liikkuu ovat tunnistettavissa vielä nykypäivänäkin. Tunnistettava miljöö tuo lukijan lähemmäs kirjaa ja tarina tuntuu realistisemmalta. Helsinkiä tai Keravaa vähääkään tunteva henkilö pysyy helposti perässä Irman liikkeissä, mutta välillä kuvailua on tuskastuttavan pitkästi. Yksi lause voi olla jopa sivun pituinen, jossa virkkeet ovat vain pilkulla erotettu toisistaan. Vuorosanoja on vain harvakseltaan, ja kirjan juonessa pysyy mukana vaikka pitkät miljöö- tai tunnekuvaukset ohittaisi kokonaan. Kirjassa on myös tyypillistä se, että kahden eri henkilön keskustelua kuvataan  vain yhdessä lauseessa, jolloin lukijan on osattava hieman lukea rivien välistä ja oltava hyvin perillä siitä, ketkä dialogissa keskustelevat. Tästä on hyvänä esimerkkinä Irman ja hänen "asiakkaansa" Irjan puhelinkeskustelu (s. 275):

"Haloo, Haloo, Haloo onko Irma, Minä täällä, Irja täällä hei, Hei Irja, Soitin vain, Anteeksi nyt kun en kuullut meni ratikka ohi, Niin soitin vain että kiitos kun silloin viimeksi, Niin...."

Lukuunottamatta pitkiä lauseita kirjan kieli on helppolukuista ja nopeaa. Irman ajatuksia kuvataan välillä hyvin tarkasti, ja tämä tuntuu ainakin minusta hieman ahdistavalta. Irma on hyvin poissaoleva, outo ja jossain mielessä jopa hieman sairas ihminen, ja jatkuva hänen ajatuksiensa sisällä liikkuminen tekee kirjasta rankkaa luettavaa. Joissakin kohdissa helpoimmalta vaihtoehdolta tuntuu hypätä ahdistavat ajatukset yli ja jatkaa lukemista taas juonen etenemisen kohdalta.

Ennen kirjan lukemista luin muutaman  siitä kirjoitetun arvostelun, joissa kerrotiin kirjassa käytettävästä runsaasta huumorista. Romaanissa kuitenkin käytetään huumoria hieman niukasti, mihin olin hieman pettynyt. Kirjassa oli vain muutama kohta, joiden lukeminen sai nauramaan ääneen.  Yksi tälläinen oli kohtaus, kun Irma sai kuulla erään "asiakkaansa" lapsen nimen olevan Sini-Virve (s. 30):

"Istuuduin ja tunsin yhtäkkiä jotain kummaa hilpeyttä noiden itsevarmojen otusten hyvänsuopaisuudesta ja meinasin jo kysyä, että oliko lapsen nimiyhdistelmän taustalla jotain sukupainostusta, kun oli mahdoton uskoa ettö kumpikaan niistä oli sydämestään halunnut pahentaa lastaan nimellä, joka toi mieleen sekä siivous- että kalastusvälineen. Pidin onneksi suuni."

Valitsin Rimmisen Nenäpäivän luettavaksi sen vuoksi, että se vaikutti täysin erilaiselta kuin aikaisemmat lukemani romaanit. Päähenkilöitä on vain yksi, ja juonen etenemisen sijaan keskitytään asioiden kuvaamiseen ja Irman ajatusmaailmaan. Romaanin voi lukea läpi "toisesta korvasta sisään, ja toisesta ulos" -tyylillä, mutta jotta kirja herättäisi ajatuksia ja sen lukeminen toisi elämyksen, vaaditaan lukijalta elämänkokemusta, omia mielipiteitä ja kykyä asetttua toisen asemaan. 

Romaani herätti minussa kaksi  ydinajatusta. Ensiksikin sympatiani olivat alusta alkaen täysin Irman puolella, ja en osannut kuvitella häntä huijarina, vaan yksinkertaisesti sosiaalisia kontakteja hakevana ihmisenä. Toisaalta jossain vaiheessa lukemista mietin, miten ajatukseni Irman tempauksista muuttuisivat, jos ne tapahtuisivat oikeassa elämässä. Tilanne on ristiriitainen.

Toiseksi tämänlainen kuvaus antoi täysin uuden näkökulman yksinäisyydestä, mutta samalla sai jälleen ajattelemaan, kuinka suuri ongelma se oikeassa elämässä on. Yksinäisyyttä ei voi tarkastella vain surullisten itsemurhatulosten pohjalta, vaan ihmiset saattavat oikeasti tehdä outoja asioita luodakseen kontakteja. Nykypäivän suorituspainoitteisuus, stressi ja kiire tulee jättää välillä sivuun ja olla onnellinen niistä pienistä asioista, mitä itsellä on. Vaikka en pitänyt kirjasta kovinkaan paljoa, eikä se saanut minussa heräämään ajatusta, että pelastan samalla koko maailman kaikki yksinäiset ihmiset, se sai pysähtymään ja ajattelemaan. Ensi kerralla kun vieras ja yksinäisen näköinen ihminen tulee juttelemaan, voisin kuuro-mykkä-sokea-esityksen sijaan vaihtaa muutaman sanan.  

METAMORPHOSES

Sekä Metamorphoes että Rakastamisen taito ovat antiikin aikana eläneen Publius Ovidius Nason, tunnetummin Ovidiuksen teoksia. Antiikin aika tarkoitti Kreikan ja Rooman poliittista ja sotilaalllista valtakautta vuosina  800 eea.-500 jaa. Antiikin aika on tärkeä osa länsimaista kulttuuria, koska sen kehitys katsotaan alkaneen juuri tuona aikakautena. Sieltä ovat peräisin muum muassa latinalaiset aakkoset, jotka ovat yhä muokattuina käytössä monissa länsimaissa, kuten Suomessa.
         Antiikin ajan kirjallisuus on jaettu osiin monin eri tavoin, mutta tunnetuin näistä jaoista lienee jako arkaainiseen-, klassiseen- ja hellenistiseen kauteen. Arkaainesen kauden aikana kirjallisuus sai alkunsa, ja klassisen kauden aikana kirjallisuus muotoutui varsinaiseen muotoonsa. Hellenistisen kauden aikana muodostui kirjallisuuskrittiikki. Antiikin ajan kirjallisuudessa erotellaan selvästi antiikin Rooman ja antiikin Kreikan kirjallisuus. Puhutaankin, että antiikin Kreikan kirjallisuus loi pohjan antiikin Rooman kirjallisuudelle. Suurin osa antiikin kirjallisuudesta on kuitenkin valitettavasti kadonnut, syynä näihin ovat hauras materiaali ja pelkkä suullinen kirjallisuus. Antiikin kirjallisuuden alkuvaihetta kuvaakin vahva suullinen perinne. Monet tarinat kulkivat isältä pojalle -tyylillä ja kansantarinoina, eikä niistä ole enää myöhemmin mitään jäljellä.
           Roomalainen runoilija Ovidius (43 eKr.-17jKr.) kirjoittu teoksensa Rakastamisen taito lyhyiden avoliittojensa pohjalta. Teos herätti paheksuntaa ylemmissä virkaelimissä. Keisari Augustus halusi palauttaa vanhan ajan avioliittohyveet, mutta teos soti tätä vastaan. Muut ajan runoilija pyrkivät tukemaan Augustusta pyrkimyksissään teoksillaan, mutta Ovidiuksen vastastustus ajoi hänet silmätikuksi. Kirja sai kuitenkin kannatusta kansalaisten keskuudessa. Ovidius huomasi kuitenkin, että hän sai myös paljon vihamiehiä, ja päätti muuttaa tyyliään ja rupesi kapinamielisen runouden sijaan kirjoittaa valtion parasta. Näin hän alkoi työstää suurinta teostaan Muodonmuutoksia, eli Metamorphoses. Kun Metamorphoses oli vielä viimeistelemättä, ajoi Keisari Augustus hänet maanpakoon Tomis-nimiseen kaupunkiin. Väitetään, että kun runoilija kuuli maanpaostaan Ovidius poltti viimeistelemättömän kokoelmansa. Käsikirjoitus oli kuitenkin säilynyt.      
               Ovidiuksen tunnetuimmat teokset liittyvät rakkauteen, mutta Muodonmuutoksia -teoksessa  käsitellään konkreettisten muodonmuutoksien lisäksi yhteiskunnallisia asioita. Ovidius lisäksi kirjoittaa maanpaostaan kokelmissa Tristia ja Epistulae ex Ponto. Hän esittää jopa Augustukselle  puolustuspuheen;
"Koskapa turmani syitä on kaksikin, laulu ja erhe,
vuoksi sen toisen syyn pakko on vaieta mun:
jälleen raastaa auki en saa sinun haavojas, Caesar,
sillä jo liikaa tuo yksikin loukkaus on"
Toki täytyy muistaa, että runot ovat kirjoitettu alun perin latinaksi, joten suomenkielinen tulkinta on kokonaan suomentajan käsissä.
             Muodonmuutoksia teos on kirjoitettu käyttäen heksametri-,eli kuusimittaa, joka on yksi antiikin aikana käytetty runomitta. Vakioloppu, eli spondee tai trokee tuo heksametriin sen rytmin, kuten esimerkiksi eräässä säkeessä; 

"Kaaoksen lopettaa jumaluus, paremman ajan luonto.
Taivaan, maat, meret toisistaan erottaa erillensä,
taivaan kirkkauden, alailmojen sankat usvat."
         Suosituin kertomus Metamorphoses teoksesta on luultavasti keromus Dafne-nymfistä, joka Apollonin takaa-ajamana muuttui laakeripuuksi. Tätä osaa on sovellettu muun muassa moniin maalauksiin. Myös Eino Leino on laittanut "Sininen risti" -halkavirren loppuratkaisuun muunnoksen Dafne-tarusta. Tässä kohtaus Kuinka Dafnesta tuli laakeripuu? :

 "Voimat heikkenivät, jopa kalpeni tytt ja huusi
niin paon hellittäin: "Oi aukene, Maa, heti taikka 
muuta jo muotoni, koska se niin mua loukata sallii!"

Ja tässä kappale Eino Leinon teoksesta Sininen risti:

"Kuuli Herra heljän huudon,
antoi merkin, muutti immen,
siniseksi ristinpuuksi
korpehen kohisevahan,
veden kahden kaltahalle,
miehen syyllisyyden syleillä,
katuvaisen kaulaella."
Eino Leinon teoksesta näkyy siis selvästi vaikutteiden ottaminen Ovidiuksen teoksesta. Tämäkin tuo lisätodistetta sille väitteelle, että antiikin aika on ollut merkittävä, sillä moni kulttuuri juontaa juurensa antiikin ajalta.
           Antiikin kirjallisuudessa näkyi hiottu sommittelu, ja tarkasti määriteltyä muotoa arvostettiin. Runousopin vaatimuksena oli, että se kuvasi todellisuutta mahdollisemman selkeästi ja kirkkaasti.  Antiikin aikana vaikuttivat myös toisenlaiset tyyli-ihanteet, kuten esimerkiksi Raamatun vertauskuvallisuus. Arvostettiin metaforisuutta, symbolisuutta ja allegorisuutta, eli vertauskuvallisuutta. Viehtymys arvoitukselliseen ja monoselitteiseen ilmaisuun levisi koko länsimaiseen kulttuuriin.
           Ovidiuksen teos Metamorphoses sopii oikeastaan täydellisesti tähän muottiin. Se kuvasi todellisia asioita, kuten maanpakoa ja siitä syntyneitä tunteita. Myös vertauskuvallisuus tulee esille teoksessa. Raamatun ihannointi näkyy selvästi siinä, että siitä on otettu suoria vaikutteita teokseen. Metamorfoosien vedenpaisumus on suoraan verrattavissa Raamatun kertomukseen. Teksteissä näkyi mysö vertauskuvallisuus. Esimerkiksi tarina laakeripuusta ei välttämättä tarkoita kirjaimellisesti laakeripuuta, vaan se voi symboloida jotain paljon suurempaa, kuten sielun siirtymistä toiseen hahmoon.

Ennen päivänlaskua ei voi

Johanna Sinisalon esikoisromaani Ennen päivänlaskua ei voi on ilmestynyt vuonna 2000.  Sinisalo on 53 -vuotias kirjailija ja käsikirjoittaja, joka teki läpimurtonsa jo ensimmäisellä teoksellaan ja se otettiin hyvin vastaan. Teos voitti sen ilmestymisvuotenaan Finlandia-palkinnon ja kirjan suuren suosion vuoksi se on käännetty useille eri kielille ja siitä on useita lisäpainoksia. Teos on menestynyt myös ulkomailla ja se on voittanut  Finalndia-palkinnon lisäksi kansainvälisen James Tiptree Jr -palkinnon. Romaanin elokuvaoikeudet myytiin vuonna 2006 ja sen tulee ohjaamaan Carter Smith.

        Juuri tämän teoksen valitseminen ei ollut suunniteltua, enkä ollut kuullut kirjasta aikaisemmin. Kuitenkin kuullessani lyhyen referoinnin juonesta se herätti mielenkiintoa ja päätin lukea tämän teoksen. Odotin, että kirja on mielenkiintoinen, rohkea ja ennen kaikkea täysin erilainen kuin mitä olen aikaisemmin lukenut. Lukukokemukseni ovat olleet lähinnä kakki samaan genreen kuuluvia hölmöjä rakkaustarina -kirjoja, tietysti koulussa pakkolukemieni erilaisten kirjojen lisäksi.

        Kun sain teoksen käteeni luin ensimmäisenä takakannen. Juonen kerronta herätti taas mielenkiintoa, ihmisen ja peikon välisen suhteen tarkkailu ja homoseksuaalisuus on jotakin aivan uutta. Mieleeni ei ole edes ikinä tullut mitään tämän kaltaista, eläimen ja ihmisen suhde tuntuu niin epäluonnolliselta että siitä on pakko saada tietää lisää. Teos siis onnistuu herättämään mielenkiintoni erikoisella aiheellaan. Jos aihe olisi ollut Matin ja Maijan suhde, se ei olisi poikennut mitenkään yhteiskunnan normeista ja sikäli vaikuttaisi melko tylsältä ja loppuunkulutetulta.  

        Takakannen luettuani päädyin selailemaan teosta sivusta sivuun. Huomasin, että romaani on jaettu viiteen osaan, jotka on numeroitu ja nimetty. Osien nimet ovat "Hämärä jo maille hiipii", "Tunsi kummaa leiskuntaa", "Loisteesi mun sokeaksi saa", "Pimeys vie hengen multa" ja "Ja toinen yötä rakastaa". Nimet tulevat Reino Helismaan säveltämästä ja sanoittamasta  tunnetusta kappaleesta Päivänsäde ja Menninkäinen. Pienen googletustyön tuloksesta ymmärsin myös, että kirjan nimi Ennen päivänlaskua ei voi tulee myöskin samaisesta kappaleesta. Mielestäni nimet ovat hienosti napattu aiheeseen liittyvästä  ihanasta, tunnetusta kappaleesta.        

        Usein luen kirjan kahlaten parissa päivässä läpi, päästessäni sisälle juoneen on vaikea lopettaa kesken. Tämä kirja oli kuitenkin poikkeus. Kappaleet ovat lyhyitä, ytimekkäitä ja teoksessa kieli on raskaslukuisempaa kuin useimmat lukemani. Joitakin lauseita pitää lukea monta kertaa uudestaan, tai googlettaa jokin sana, että ymmärtää mitä sillä tarkoitetaan.  Kuvailua on todella paljon ja metaforia ja vertauksia käytetään rikastuttamaan kieltä. Jo ensimmäisellä sivulla on mielestäni hyvä esimerkki näistä: "Martes katsoo minua kuin olisin paljastanut itsestäni jotakin uutta, jotakin häiritsevää mutta vähäpätöistä. Sellaista joka on hivenen kompromettoivaa mutta ei välttämättä vaikuta hyvään työsuhteeseen. Niinkuin deodorantti olisi pettänyt."

        Teoksessa on miltei joka toinen kappale fiktiota ja joka toinen faktaa. Teokseen on lainattu monista eri todellisista kirjoista ja lehdistä pätkiä. Mielestäni tämä häiritsee lukemista, kun koko ajan pompitaan fiktion ja faktan välillä. Kappaleet on merkitty selvästi, mistä mikäkin teksti on lainattu, joten kertaakaan ei jää kyllä epäselväksi onko teksti lainattua vaiko omaa. Vaikka faktapätkät häiritsevätkin välillä juonen seuraamista -ja tuntuu, että olisi kirjastossa ja selailisi koko ajan eri kirjoja-, ne toisaalta tukevat hyvin Sinisalon juonta. Ne tuovat lisää näkökulmia ja vaihtelevuutta tekstiin.

         Lukiessani arvosteluja tästä teoksesta, huomasin että myös muut ovat arvostelleet fiktion ja faktan välillä pomppimista. Eeva-Liisa Tenhunen toteaa Ennen päivänlaskua ei voi -romaanin arvostelussaan Aikakone.org sivustolla seuraavasti: "Kirjan rakenteesta on esitetty kritiikkiä. Minusta se ei ole oikeutettua. Nykykirjallisuus kauttaaltaan on lähteny uudistamaan romaania tähän suuntaan, fiktion ja fiktiivisen faktan vuoretteluun." Teos siis ihastuttaa ja vihastuttaa ihmisiä, josta syntyy taas keskustelua. Hyvä kirja herättää tunteita, kysymyksiä, keskustelua. Voisiko tämänlainen suhde olla totta todellisuudessa? Mitä edes on todellisuus?

        Kalevala.fi sivustolla (5.12.2003) Reetta Nousiainen on lainannut kirjallisuuden tutkija Sanna Karkulehdon loistavaa kommenttia teoksesta esiintyvästä sensuurista: "Sinisalon romaanin vastaanotossa asia (homoseksuaalisuus) sivuutettiin. Romaani luokiteltiin kyllä muutoin marginaaliin, scifi -kirjallisuuteen, mutta homoseksuaalisuus vaiettiin pois."  Kommentissaan Karkulehto vertaa kirjailija Sinisaloa myös Pirkko Saisioon, jonka teoksissa asiaa ei sivuuteta koska hän on niin tunnustettu kirjailija ja luultavasti Suomen tunnetuin lesbo. Tästä voidaan siis todeta, että vaikka homoseksuaalisuus ei olekaan Suomessa enää  kovin suuri tabu, se jätetään silti tietoisesti mainitsematta joissakin tapauksissa.

novelli

Kaasuilmapallo oli ostoskeskuksen katossa. Lapsi itki.

Keväällä isä sai siivet

Luin Tomi Kontion kirjan Keväällä isä sai siivet.  Kuulin ensimmäisen kerran kirjasta, kun meille luettiin sitä ala-asteella äidinkielen tunnilla. Tykästyin kirjaan niin paljon, että luin sen vielä kotonakin. Nyt olen lukenut sen noin kerran vuodessa, vaikka se on vähän nuoremmille tarkoitettu. Tykkään siitä vaan niin paljon, että en kyllästy vaikka tiedänkin mitä tapahtumia on tulossa.
      Kirja on nuorille tarkoitettu romaani, joka ilmestyi vuonna 2000. Keväällä isä sai siivet on sarjan ensimmäinen osa kolmesta. Kontio sai kirjasta Finlandia Junior -palkinnon.
       Kirja kertoo kaksospojista, Timo ja Tomi Kokosta, joista jälkimmäinen on myös kirjan kertoja. Kirjan alkutapahtumat sijoittuvat rauhalliseen Helsingin Rastaharjuun, jossa pojat asuvat isän, äidin sekä siskon, Marjon kanssa. Kirjan tapahtumat lähtevät liikkeelle siitä, kun eräänä toukokuisena lauantaiaamuna isä Otso vie pojat talonsa pihalle omenapuun luokse. Yhtäkkiä hän alkaa hyppiä pihalla ja pitää outoa ääntä. Pojat ovat äimänkäkenä kun he näkivät, miten heidän isänsä hyppelehtii, ja hänelle kasvaa siivet. Isä kertoo heille, että hän lähtee taistelemaan salaliittoa vastaan, joka väittää maapallon olevan pallo. Kun isä on kertonut kaksosille menevänsä Austraasiaan, hän hyppää kaivosta avautuneeseen kuoppaan ja lentää pois. Timo ja Tomi kertovat äidillensä sekä Marjolle tapahtuneesta, mutteivat he ota sitä kuuleviin korviinsa.
     Kun isä on ollut poissa tarpeeksi kauan, äiti Raisa tekee vihdoin katoamisilmoituksen. Poliisit saapuvat paikalle ja kuulevat poikien näkemyksen asiasta. Pojat ajattelevat vihdoin jonkun uskovan heitä, mutta päin vastoin- poliisit pilkkaavat poikia ja heidän tarinaansa. Kun poliisipäällikkö Ronkainen rupeaa käyttää väkivaltaa poikiin, jotta he kertoisivat, missä isä oikeasti on, pojat lähtevät karkuun. Kun pojat illalla palaavat kotiin, äiti ja Marjo ovat poissa,  ikkunat ja ovet naulattu kiinni. Kaikki ovat kadonneet. Pojat ovat neuvottomina. Heillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin mennä naapurille yöksi. Yöllä he heräävät tutun poliisin ääneen, ja pian heille selviää naapureiden kavallus. He myivät Tomin ja Timon Poliisimestari Ronkaiselle. Pojat viedään poliisilaitokselle lasten psykiatrin Lassi Tirkkosen tutkittavaksi. Poikien onneksi psykiatri on mukava, ja kaksosten puolella. Hänkin on kuullut Austraasiasta. Ronkaiselle Lassi kuitenkin diagnosoi pojat hulluiksi. Tällä perusteella kaksoset viedään Yliäiti Vastapöksyn Huostolaan.
     Huostolassa pojat tapaavat Mortin, joka on myös poikien puolella, ja kertoo kaksosille, millainen hirviö Raakel Vastapöksy, Huostolan "omistaja" on. Pojat joutuvat ensitöikseen Vastapöksyn puheille, joka erottaa heidät eri ryhmiin asumaan ihan vain kiusakseen. Huostolassa Tomi tutustuu Lauraan, joka kapinoi Huostolaa ja haluaisi karata. Hän tutustuu myös pariin muuhun ryhmäläiseensä, mutta ei uskalla luottaa kaikkiin. Tomi laitetaan töihin kesäksi ojaa kaivamaan Lauran kanssa. Koska Tomi on kertojana, Timosta ei ole paljoakaan tietoa tässä vaiheessa kirjaa.
     Tomi liittoutuu monen eri lapsen kanssa Huostolassa, ja he yhdessä rupeavat suunnittelemaan pakoa. Huostola on nimittäin paikka, jossa jokaisella on jokin yliluonnollinen kyky tai muisto joka yritetään kitkeä pois mielestä. Lapset saavat paljon apua karkaamissuunnitelmaansa mm. Mortin teleskooppijaloista, Titan näkymättömyydestä, Saskan kemistintaidoista sekä Heikin kyvystä varata itseensä sähköä. He etenevät suunnitelmissaan erittäin hyvin, ja he saavat aina pieniä vihjeitä kerrallaan eri ihmisiltä, mistä he pääsisivät karkaamaan. Kukaan ei nimittäin ole onnistunut ylittämään Huostolan muureja. Tomi tajuaa Huostolan linnassa sijaitsevan aukon, josta pääsee Austaraasiaan. Ainut ongelma on, ettei jättiläiskiveä saa aukon päältä siirrettyä muuten kuin täysin puhtaalla sydämellä.
     Tomi ja Laura saavat lisää lapsia liittymään heidän karkaamissuunnitelmaansa, ja lopulta he ovat saaneet asiansa järjestetyksi niin, että he antavat Huostolan talonväelle unimyrkkyä, ja lähtevät kohti kivenlohkaretta. Laura on ainut, joka saa kiven pois paikoiltaan, sillä hän  kävi puhdistamassa sydämensä, kun joutui Tabernaakkeliin, ns. "kidutushuoneeseen", josta kaikki palaavat zombeina. Kivenlohkareen luona, ja niin lähellä vapautta Raakel Vastapöksy saapuu paikalle, sillä lapsia "auttanut" Titta olikin Raakelin tytär, ja hän paljasti lapsien aikeet Yliäidille. Lapset kuitenkin voittavat yhdessä Raakelin, ja Laura muuttaa hänet rupisammakoksi. (Laura palautui "normaaliksi" ihmiseksi, kun oli siirtänyt lohkareen pois paikoiltaan) Lapset voittavat taistelun ja pääsevät loikkaamaan aukosta Austaariaan, paratiisimaahan.
     Tämä kirja on lempikirjani, koska se on tapahtumarikas, eikä juoni seisahdu hetkeksikään paikalleen. Vaikka kirjan juonen ideana onkin pako Huostolasta, ei se missään kohtaa tunnu tylsältä, vaan päinvastoin, odotan innolla mitä seuraavaksi tapahtuu, tuleeko myötä- vai vastoinkäymisiä. Pidän kirjasta myös siksi, ettei se ole mitenkään raaka. Vaikka siinä parissa kohtaa käytetäänkin väkivaltaa, ei se tunnu mitenkään pahalta, vaan lähinnä "kuuluu" tapahtumiin.
     Jos kirja on tylsä. Tämä kirja kuuluu niihin harvoihin ja valittuihin, jota luen yhä uudelleen ja uudelleen. Kirja on ihana myös sen takia, että se loppuu onnellisesti ja pidän erityisesti kirjan päähenkilöistä. Tomi ja Timo ovat todella symppiksiä ja ihania poikia, jotka tekevät mitä tahansa toistensa eteen. Ihana lukea hyvistä sisarussuhteista. Tykkään paljon myös muista henkilöistä, erityisesti Huostolan lapsista. Kirjassakin läheisimmiksi tulleet Laura ja Saska ovat myös yksiä lempi hahmoistani.
     Kirjassa kuvaillaan miljöötä hyvin elävästi, ja voin mielessäni miettiä millaiselta kirjan tapahtumapaikka näyttää. Olisi huippua jos tästä kirjasta tulisi leffa! Selviytymistarinat ovat yksi lempi lukuaiheeni ja tämä kirjahan on poikien selvitymistarina.
     Oma mielipiteeni kirjasta on tullutkin jo melko selväksi, tykkään! Nyt rupesin ensimmäistä kertaa miettimään mitä negatiivista keksisin, ja ainut asia mikä tulee mieleeni on se, että fiktiivisyyden yliampuvuus on välillä mielestäni jo vähän liiallista. Esimerkiksi alussa, kun poliisi tulee "venytysrautojen ja hammaspihtien" kanssa poikien luokse ja yrittää saada "pojat oikenemaan".
     Kirja on mielestäni sopivan pituinen, helppo lukuinen ja kaikille sopiva. Siitä löytää jännitystä, suhteita ja pettymyksiä. Suosittelenkin kirjaa niille jotka tykkäävät kaunokirjallisuudesta, joissa löytyy jännistystä. Sisarus- ja perhesuhteiden merkitys on esillä vahvasti kirjassa. Tärkeä aihe, josta on kerrottu sopivasti kaiken muun lomassa.
    Kirjan lopussa siis lapset hyppäävät aukkoon, ja heille kasvaa siivet. Haluaisin vielä kertoa yhden ihanimman kirjan lopetuksen, jonka tiedän/muistan. Kirjan loppu on yksi parhaista.

"Ja äkkiä allani oli kumpuileva maa, vihreät kunnaat ja valkeiden lampaiden vanutupot. Ja minä liikutin höyhenten peittämiä käsiäini, vain hieman, nähdäkseni paremmin maiseman, jota kohti liidin, painoin siipieni takareunaa alaspäin, että vauhtini hidastuisi, tunsin kuinka nousevat ilmavirtaukset tarttuivat minuun ja kohottivat ylöspäin. Ja siinä oli veljeni, komeat siivet lepattaen, ja Laura, jonka höyhenet olivat mustat ja kiiltävät. Näin alhaalla kolme pistettä, jotka lähestyivät meitä.
- Katso Timo, sanoin tuulen humistessa korvissa.
- Näenkö minä oikein? Ovatko nuo, voivatko ne olla?
- Kyllä he ovat, Timo sanoi hymyillen. - Minulla on kotkan näkö."