tiistai 31. elokuuta 2010
Keväällä isä sai siivet
Luin Tomi Kontion kirjan Keväällä isä sai siivet. Kuulin ensimmäisen kerran kirjasta, kun meille luettiin sitä ala-asteella äidinkielen tunnilla. Tykästyin kirjaan niin paljon, että luin sen vielä kotonakin. Nyt olen lukenut sen noin kerran vuodessa, vaikka se on vähän nuoremmille tarkoitettu. Tykkään siitä vaan niin paljon, että en kyllästy vaikka tiedänkin mitä tapahtumia on tulossa.
Kirja on nuorille tarkoitettu romaani, joka ilmestyi vuonna 2000. Keväällä isä sai siivet on sarjan ensimmäinen osa kolmesta. Kontio sai kirjasta Finlandia Junior -palkinnon.
Kirja kertoo kaksospojista, Timo ja Tomi Kokosta, joista jälkimmäinen on myös kirjan kertoja. Kirjan alkutapahtumat sijoittuvat rauhalliseen Helsingin Rastaharjuun, jossa pojat asuvat isän, äidin sekä siskon, Marjon kanssa. Kirjan tapahtumat lähtevät liikkeelle siitä, kun eräänä toukokuisena lauantaiaamuna isä Otso vie pojat talonsa pihalle omenapuun luokse. Yhtäkkiä hän alkaa hyppiä pihalla ja pitää outoa ääntä. Pojat ovat äimänkäkenä kun he näkivät, miten heidän isänsä hyppelehtii, ja hänelle kasvaa siivet. Isä kertoo heille, että hän lähtee taistelemaan salaliittoa vastaan, joka väittää maapallon olevan pallo. Kun isä on kertonut kaksosille menevänsä Austraasiaan, hän hyppää kaivosta avautuneeseen kuoppaan ja lentää pois. Timo ja Tomi kertovat äidillensä sekä Marjolle tapahtuneesta, mutteivat he ota sitä kuuleviin korviinsa.
Kun isä on ollut poissa tarpeeksi kauan, äiti Raisa tekee vihdoin katoamisilmoituksen. Poliisit saapuvat paikalle ja kuulevat poikien näkemyksen asiasta. Pojat ajattelevat vihdoin jonkun uskovan heitä, mutta päin vastoin- poliisit pilkkaavat poikia ja heidän tarinaansa. Kun poliisipäällikkö Ronkainen rupeaa käyttää väkivaltaa poikiin, jotta he kertoisivat, missä isä oikeasti on, pojat lähtevät karkuun. Kun pojat illalla palaavat kotiin, äiti ja Marjo ovat poissa, ikkunat ja ovet naulattu kiinni. Kaikki ovat kadonneet. Pojat ovat neuvottomina. Heillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin mennä naapurille yöksi. Yöllä he heräävät tutun poliisin ääneen, ja pian heille selviää naapureiden kavallus. He myivät Tomin ja Timon Poliisimestari Ronkaiselle. Pojat viedään poliisilaitokselle lasten psykiatrin Lassi Tirkkosen tutkittavaksi. Poikien onneksi psykiatri on mukava, ja kaksosten puolella. Hänkin on kuullut Austraasiasta. Ronkaiselle Lassi kuitenkin diagnosoi pojat hulluiksi. Tällä perusteella kaksoset viedään Yliäiti Vastapöksyn Huostolaan.
Huostolassa pojat tapaavat Mortin, joka on myös poikien puolella, ja kertoo kaksosille, millainen hirviö Raakel Vastapöksy, Huostolan "omistaja" on. Pojat joutuvat ensitöikseen Vastapöksyn puheille, joka erottaa heidät eri ryhmiin asumaan ihan vain kiusakseen. Huostolassa Tomi tutustuu Lauraan, joka kapinoi Huostolaa ja haluaisi karata. Hän tutustuu myös pariin muuhun ryhmäläiseensä, mutta ei uskalla luottaa kaikkiin. Tomi laitetaan töihin kesäksi ojaa kaivamaan Lauran kanssa. Koska Tomi on kertojana, Timosta ei ole paljoakaan tietoa tässä vaiheessa kirjaa.
Tomi liittoutuu monen eri lapsen kanssa Huostolassa, ja he yhdessä rupeavat suunnittelemaan pakoa. Huostola on nimittäin paikka, jossa jokaisella on jokin yliluonnollinen kyky tai muisto joka yritetään kitkeä pois mielestä. Lapset saavat paljon apua karkaamissuunnitelmaansa mm. Mortin teleskooppijaloista, Titan näkymättömyydestä, Saskan kemistintaidoista sekä Heikin kyvystä varata itseensä sähköä. He etenevät suunnitelmissaan erittäin hyvin, ja he saavat aina pieniä vihjeitä kerrallaan eri ihmisiltä, mistä he pääsisivät karkaamaan. Kukaan ei nimittäin ole onnistunut ylittämään Huostolan muureja. Tomi tajuaa Huostolan linnassa sijaitsevan aukon, josta pääsee Austaraasiaan. Ainut ongelma on, ettei jättiläiskiveä saa aukon päältä siirrettyä muuten kuin täysin puhtaalla sydämellä.
Tomi ja Laura saavat lisää lapsia liittymään heidän karkaamissuunnitelmaansa, ja lopulta he ovat saaneet asiansa järjestetyksi niin, että he antavat Huostolan talonväelle unimyrkkyä, ja lähtevät kohti kivenlohkaretta. Laura on ainut, joka saa kiven pois paikoiltaan, sillä hän kävi puhdistamassa sydämensä, kun joutui Tabernaakkeliin, ns. "kidutushuoneeseen", josta kaikki palaavat zombeina. Kivenlohkareen luona, ja niin lähellä vapautta Raakel Vastapöksy saapuu paikalle, sillä lapsia "auttanut" Titta olikin Raakelin tytär, ja hän paljasti lapsien aikeet Yliäidille. Lapset kuitenkin voittavat yhdessä Raakelin, ja Laura muuttaa hänet rupisammakoksi. (Laura palautui "normaaliksi" ihmiseksi, kun oli siirtänyt lohkareen pois paikoiltaan) Lapset voittavat taistelun ja pääsevät loikkaamaan aukosta Austaariaan, paratiisimaahan.
Tämä kirja on lempikirjani, koska se on tapahtumarikas, eikä juoni seisahdu hetkeksikään paikalleen. Vaikka kirjan juonen ideana onkin pako Huostolasta, ei se missään kohtaa tunnu tylsältä, vaan päinvastoin, odotan innolla mitä seuraavaksi tapahtuu, tuleeko myötä- vai vastoinkäymisiä. Pidän kirjasta myös siksi, ettei se ole mitenkään raaka. Vaikka siinä parissa kohtaa käytetäänkin väkivaltaa, ei se tunnu mitenkään pahalta, vaan lähinnä "kuuluu" tapahtumiin.
Jos kirja on tylsä. Tämä kirja kuuluu niihin harvoihin ja valittuihin, jota luen yhä uudelleen ja uudelleen. Kirja on ihana myös sen takia, että se loppuu onnellisesti ja pidän erityisesti kirjan päähenkilöistä. Tomi ja Timo ovat todella symppiksiä ja ihania poikia, jotka tekevät mitä tahansa toistensa eteen. Ihana lukea hyvistä sisarussuhteista. Tykkään paljon myös muista henkilöistä, erityisesti Huostolan lapsista. Kirjassakin läheisimmiksi tulleet Laura ja Saska ovat myös yksiä lempi hahmoistani.
Kirjassa kuvaillaan miljöötä hyvin elävästi, ja voin mielessäni miettiä millaiselta kirjan tapahtumapaikka näyttää. Olisi huippua jos tästä kirjasta tulisi leffa! Selviytymistarinat ovat yksi lempi lukuaiheeni ja tämä kirjahan on poikien selvitymistarina.
Oma mielipiteeni kirjasta on tullutkin jo melko selväksi, tykkään! Nyt rupesin ensimmäistä kertaa miettimään mitä negatiivista keksisin, ja ainut asia mikä tulee mieleeni on se, että fiktiivisyyden yliampuvuus on välillä mielestäni jo vähän liiallista. Esimerkiksi alussa, kun poliisi tulee "venytysrautojen ja hammaspihtien" kanssa poikien luokse ja yrittää saada "pojat oikenemaan".
Kirja on mielestäni sopivan pituinen, helppo lukuinen ja kaikille sopiva. Siitä löytää jännitystä, suhteita ja pettymyksiä. Suosittelenkin kirjaa niille jotka tykkäävät kaunokirjallisuudesta, joissa löytyy jännistystä. Sisarus- ja perhesuhteiden merkitys on esillä vahvasti kirjassa. Tärkeä aihe, josta on kerrottu sopivasti kaiken muun lomassa.
Kirjan lopussa siis lapset hyppäävät aukkoon, ja heille kasvaa siivet. Haluaisin vielä kertoa yhden ihanimman kirjan lopetuksen, jonka tiedän/muistan. Kirjan loppu on yksi parhaista.
"Ja äkkiä allani oli kumpuileva maa, vihreät kunnaat ja valkeiden lampaiden vanutupot. Ja minä liikutin höyhenten peittämiä käsiäini, vain hieman, nähdäkseni paremmin maiseman, jota kohti liidin, painoin siipieni takareunaa alaspäin, että vauhtini hidastuisi, tunsin kuinka nousevat ilmavirtaukset tarttuivat minuun ja kohottivat ylöspäin. Ja siinä oli veljeni, komeat siivet lepattaen, ja Laura, jonka höyhenet olivat mustat ja kiiltävät. Näin alhaalla kolme pistettä, jotka lähestyivät meitä.
- Katso Timo, sanoin tuulen humistessa korvissa.
- Näenkö minä oikein? Ovatko nuo, voivatko ne olla?
- Kyllä he ovat, Timo sanoi hymyillen. - Minulla on kotkan näkö."
Kirja on nuorille tarkoitettu romaani, joka ilmestyi vuonna 2000. Keväällä isä sai siivet on sarjan ensimmäinen osa kolmesta. Kontio sai kirjasta Finlandia Junior -palkinnon.
Kirja kertoo kaksospojista, Timo ja Tomi Kokosta, joista jälkimmäinen on myös kirjan kertoja. Kirjan alkutapahtumat sijoittuvat rauhalliseen Helsingin Rastaharjuun, jossa pojat asuvat isän, äidin sekä siskon, Marjon kanssa. Kirjan tapahtumat lähtevät liikkeelle siitä, kun eräänä toukokuisena lauantaiaamuna isä Otso vie pojat talonsa pihalle omenapuun luokse. Yhtäkkiä hän alkaa hyppiä pihalla ja pitää outoa ääntä. Pojat ovat äimänkäkenä kun he näkivät, miten heidän isänsä hyppelehtii, ja hänelle kasvaa siivet. Isä kertoo heille, että hän lähtee taistelemaan salaliittoa vastaan, joka väittää maapallon olevan pallo. Kun isä on kertonut kaksosille menevänsä Austraasiaan, hän hyppää kaivosta avautuneeseen kuoppaan ja lentää pois. Timo ja Tomi kertovat äidillensä sekä Marjolle tapahtuneesta, mutteivat he ota sitä kuuleviin korviinsa.
Kun isä on ollut poissa tarpeeksi kauan, äiti Raisa tekee vihdoin katoamisilmoituksen. Poliisit saapuvat paikalle ja kuulevat poikien näkemyksen asiasta. Pojat ajattelevat vihdoin jonkun uskovan heitä, mutta päin vastoin- poliisit pilkkaavat poikia ja heidän tarinaansa. Kun poliisipäällikkö Ronkainen rupeaa käyttää väkivaltaa poikiin, jotta he kertoisivat, missä isä oikeasti on, pojat lähtevät karkuun. Kun pojat illalla palaavat kotiin, äiti ja Marjo ovat poissa, ikkunat ja ovet naulattu kiinni. Kaikki ovat kadonneet. Pojat ovat neuvottomina. Heillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin mennä naapurille yöksi. Yöllä he heräävät tutun poliisin ääneen, ja pian heille selviää naapureiden kavallus. He myivät Tomin ja Timon Poliisimestari Ronkaiselle. Pojat viedään poliisilaitokselle lasten psykiatrin Lassi Tirkkosen tutkittavaksi. Poikien onneksi psykiatri on mukava, ja kaksosten puolella. Hänkin on kuullut Austraasiasta. Ronkaiselle Lassi kuitenkin diagnosoi pojat hulluiksi. Tällä perusteella kaksoset viedään Yliäiti Vastapöksyn Huostolaan.
Huostolassa pojat tapaavat Mortin, joka on myös poikien puolella, ja kertoo kaksosille, millainen hirviö Raakel Vastapöksy, Huostolan "omistaja" on. Pojat joutuvat ensitöikseen Vastapöksyn puheille, joka erottaa heidät eri ryhmiin asumaan ihan vain kiusakseen. Huostolassa Tomi tutustuu Lauraan, joka kapinoi Huostolaa ja haluaisi karata. Hän tutustuu myös pariin muuhun ryhmäläiseensä, mutta ei uskalla luottaa kaikkiin. Tomi laitetaan töihin kesäksi ojaa kaivamaan Lauran kanssa. Koska Tomi on kertojana, Timosta ei ole paljoakaan tietoa tässä vaiheessa kirjaa.
Tomi liittoutuu monen eri lapsen kanssa Huostolassa, ja he yhdessä rupeavat suunnittelemaan pakoa. Huostola on nimittäin paikka, jossa jokaisella on jokin yliluonnollinen kyky tai muisto joka yritetään kitkeä pois mielestä. Lapset saavat paljon apua karkaamissuunnitelmaansa mm. Mortin teleskooppijaloista, Titan näkymättömyydestä, Saskan kemistintaidoista sekä Heikin kyvystä varata itseensä sähköä. He etenevät suunnitelmissaan erittäin hyvin, ja he saavat aina pieniä vihjeitä kerrallaan eri ihmisiltä, mistä he pääsisivät karkaamaan. Kukaan ei nimittäin ole onnistunut ylittämään Huostolan muureja. Tomi tajuaa Huostolan linnassa sijaitsevan aukon, josta pääsee Austaraasiaan. Ainut ongelma on, ettei jättiläiskiveä saa aukon päältä siirrettyä muuten kuin täysin puhtaalla sydämellä.
Tomi ja Laura saavat lisää lapsia liittymään heidän karkaamissuunnitelmaansa, ja lopulta he ovat saaneet asiansa järjestetyksi niin, että he antavat Huostolan talonväelle unimyrkkyä, ja lähtevät kohti kivenlohkaretta. Laura on ainut, joka saa kiven pois paikoiltaan, sillä hän kävi puhdistamassa sydämensä, kun joutui Tabernaakkeliin, ns. "kidutushuoneeseen", josta kaikki palaavat zombeina. Kivenlohkareen luona, ja niin lähellä vapautta Raakel Vastapöksy saapuu paikalle, sillä lapsia "auttanut" Titta olikin Raakelin tytär, ja hän paljasti lapsien aikeet Yliäidille. Lapset kuitenkin voittavat yhdessä Raakelin, ja Laura muuttaa hänet rupisammakoksi. (Laura palautui "normaaliksi" ihmiseksi, kun oli siirtänyt lohkareen pois paikoiltaan) Lapset voittavat taistelun ja pääsevät loikkaamaan aukosta Austaariaan, paratiisimaahan.
Tämä kirja on lempikirjani, koska se on tapahtumarikas, eikä juoni seisahdu hetkeksikään paikalleen. Vaikka kirjan juonen ideana onkin pako Huostolasta, ei se missään kohtaa tunnu tylsältä, vaan päinvastoin, odotan innolla mitä seuraavaksi tapahtuu, tuleeko myötä- vai vastoinkäymisiä. Pidän kirjasta myös siksi, ettei se ole mitenkään raaka. Vaikka siinä parissa kohtaa käytetäänkin väkivaltaa, ei se tunnu mitenkään pahalta, vaan lähinnä "kuuluu" tapahtumiin.
Jos kirja on tylsä. Tämä kirja kuuluu niihin harvoihin ja valittuihin, jota luen yhä uudelleen ja uudelleen. Kirja on ihana myös sen takia, että se loppuu onnellisesti ja pidän erityisesti kirjan päähenkilöistä. Tomi ja Timo ovat todella symppiksiä ja ihania poikia, jotka tekevät mitä tahansa toistensa eteen. Ihana lukea hyvistä sisarussuhteista. Tykkään paljon myös muista henkilöistä, erityisesti Huostolan lapsista. Kirjassakin läheisimmiksi tulleet Laura ja Saska ovat myös yksiä lempi hahmoistani.
Kirjassa kuvaillaan miljöötä hyvin elävästi, ja voin mielessäni miettiä millaiselta kirjan tapahtumapaikka näyttää. Olisi huippua jos tästä kirjasta tulisi leffa! Selviytymistarinat ovat yksi lempi lukuaiheeni ja tämä kirjahan on poikien selvitymistarina.
Oma mielipiteeni kirjasta on tullutkin jo melko selväksi, tykkään! Nyt rupesin ensimmäistä kertaa miettimään mitä negatiivista keksisin, ja ainut asia mikä tulee mieleeni on se, että fiktiivisyyden yliampuvuus on välillä mielestäni jo vähän liiallista. Esimerkiksi alussa, kun poliisi tulee "venytysrautojen ja hammaspihtien" kanssa poikien luokse ja yrittää saada "pojat oikenemaan".
Kirja on mielestäni sopivan pituinen, helppo lukuinen ja kaikille sopiva. Siitä löytää jännitystä, suhteita ja pettymyksiä. Suosittelenkin kirjaa niille jotka tykkäävät kaunokirjallisuudesta, joissa löytyy jännistystä. Sisarus- ja perhesuhteiden merkitys on esillä vahvasti kirjassa. Tärkeä aihe, josta on kerrottu sopivasti kaiken muun lomassa.
Kirjan lopussa siis lapset hyppäävät aukkoon, ja heille kasvaa siivet. Haluaisin vielä kertoa yhden ihanimman kirjan lopetuksen, jonka tiedän/muistan. Kirjan loppu on yksi parhaista.
"Ja äkkiä allani oli kumpuileva maa, vihreät kunnaat ja valkeiden lampaiden vanutupot. Ja minä liikutin höyhenten peittämiä käsiäini, vain hieman, nähdäkseni paremmin maiseman, jota kohti liidin, painoin siipieni takareunaa alaspäin, että vauhtini hidastuisi, tunsin kuinka nousevat ilmavirtaukset tarttuivat minuun ja kohottivat ylöspäin. Ja siinä oli veljeni, komeat siivet lepattaen, ja Laura, jonka höyhenet olivat mustat ja kiiltävät. Näin alhaalla kolme pistettä, jotka lähestyivät meitä.
- Katso Timo, sanoin tuulen humistessa korvissa.
- Näenkö minä oikein? Ovatko nuo, voivatko ne olla?
- Kyllä he ovat, Timo sanoi hymyillen. - Minulla on kotkan näkö."
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)